Lajien arvottamisesta

Arvostukset eivät ole ongelmattomia missään asiassa, kuitenkin arvostelmia muodostetaan ja tuodaan julki ehkä liiankin helposti. Luonnon osalta ehdoton hallinta ei ehkä ole mielekäs lähtökohta, vaan että sillä on riittävästi tilaa poiketa odotuksista. Vasta silloin se voi kertoa jotakin.

Linnuille pesäpaikkoja tarjotessa voi käydä niin että pesäpaikka ei kelpaa, mutta niinkin että pesäpaikan ottaa jokin muu laji kuin mitä toivottiin. Tämä voi olla välillä ihmiselle katkeraakin, mutta usein luonnolla on hiukan oma tahto joka tietää ympäristön kulloisenkin soveltuvuuden paremmin kuin ihminen.

Kaunis espanjankielinen video varpusista.

Varpusen yksitoikkoisena ja "epämusikaalisena" pidetty reviirilaulu on täynnä pieniä rytmin, painotuksen ja sävyn muutoksia jotka merkitsevät ympäristön liikettä ja suuntaa, painetta, odotusta, havainnointia.
Birds Matter Because They Do
Artikkeli päättyy toisarvoisten arvoperustelujen luettelemisen jälkeen toteamukseen että linnut ovat peräisin jostain ihmistä alkuperäisemmästä: "...something beyond ourselves ... older ... world that a wild bird inhabits, and which through its very existence embodies and makes vivid to us."

Lajien valinnan filosofista taustaa (luonnos)

Esimerkiksi Animal Aided Design tuo esiin ajatuksen niiden lajien valitsemisesta joille ympäristö suunnitellaan, ja sen että jotkin lajit ovat ei-toivottuja. Tällainenkin asetelma voi johtaa lintujen esineellistämiseen. Erilaisia suojeluperusteita voi käyttää, ja myös arvioida mitä lintuja alueella jo on.

Kaupunkia suunnitellessa paikallisesti joillekin lajeille, niiden valinta voi perustua myös vääriin ajatuksiin vaikkapa hyödystä tai esteettisyydestä. Ihmiset jakavat eläimiä ja lintuja usein toivottuihin ja ei-toivottuihin, mutta tällaisen taustalla oleva reaktiotaipumus on enimmäkseen opittua (arvottaminen) ja myös esineellistävää (estetiikka), ja on kaiken lisäksi hyväksytty osaksi identiteettiä jossain ulkoisessa paineessa tai jopa ohjailussa. Esimerkiksi arvioiminen hyödyn kautta perustuu ensinnäkin a) suppeaan ymmärrykseen hyödystä, siten että b) ymmärrys ja havainnointi tapahtuu jossain suljetussa tuotantojärjestelmässä jonka perusteet on lukittu, ja joka voi olla ja on monella tapaa ongelmallinen. Tilan jättäminen muulle luonnolle ilman tavoiteltua arvoa tai estetiikkaa antaa myös ihmiselle lisätilaa tulkita uudelleen omia valintojaan ja käytäntöjään. Luonnolle annettu tila on tilaa myös ymmärryksen uudelle mahdolliselle järjestymiselle.

Jonkinlainen arvottaminen ei mielestäni sinänsä ole väärin, se kuuluu osaltaan luontosuhteeseen. Linnuilla on myös taipumus vastata eri taipumuksiin ihmisessä, ja joitakin taipumuksia ei välttämättä kannata paljoa kannustaa, toisiin taas ei kannata tuudittautua tai tuudittaa. Tätä vuorovaikutusta pohtimalla ihminen voi löytää syvemmän luontosuhteen ja suhteen myös itseensä. Tässä suhteessa helposti syntyvää asenteiden lukkiutumista (myös rauhallisuuden etsiminen voi muuttua aggressioksi ja vainoksi) voi jossain määrin tasapainottaa monimuotoisuuden käsitteen kautta, toisaalta sillä että odottamattomat ja lähtökohtaisesti ei-toivotut kokemukset ovat merkki jostain muusta huomioimattomasta vaikutuksesta. Ympäristön suunnittelun osalta voi myös lähteä käytännöllisesti tilanteesta kyseisellä paikalla, ja tukea sitä mielekkäällä tavalla.

Ihmisen asenne ei voi kuitenkaan olla keskeisesti määräävä vaan vuorovaikuttava. Vuorovaikutus ei tietenkään ole täyttä mukautumista. Ihminen on siinä mielessä osapuoli että ympäristön täytyy säilyä hänelle mielekkäänä ja käytettävänä, mutta toisaalta hänellä on mahdollisuus vaikuttaa mahdollisesti syntyviin ongelmiin niiden minimoimiseksi eikä kärjistää niitä. On silti ihmisellekin mielekkyyttä että hän maailmanvaltiutensa sijaan asettaa vaikuttamispyrkimyksilleen ja itselleen rajoja - tätä voi kutsua luonnon kunnioittamiseksi.

Toisaalta kun puhutaan kunnioittamisesta, aletaan helposti kohdata petoeläimiä - ovatko petoeläimet luontosuhteen todellinen mitta? Kohdatessaan luonnon tai muokatessaan sitä, hänen on silti ennemminkin asetettava itselleen haaste kuin yksipuolisesti hyödyttävä siitä. Haaste siitä muodostuu myös sillä käsityksellä ettei hän voi osallistumisella tai osallistumattomuudella aiheuttaa vaaraa tärkeille tai tärkeänä pitämilleen eläimille - petoeläimet jaksavat kyllä raivota raivoaan ja sijoittuvat sitten niin kuin sijoittuvat, toisaalta niillekään ei ehkä kannata antaa käytettäväksi liian helppoa ja sokeaa raivoa.

Luonnontieteellisesti petoeläintä, saalistavuutta ja kilpailua usein ylikorostetaan ja niitä pidetään jonkinlaisena standardina. Luonnossa esiintyy kuitenkin monenlaista yhteistyötä ja vuorovaikutusta, ja suunnittelunkin tulisi pitää suhteellisen sujuvaa yhteiseloa lähtökohtana. Lajien väliset kärjistymiset ovat ensisijaisesti merkki jostain yleisemmästä häiriöstä ympäristössä. Liikaa saalistavuutta tulee kontrolloida lähinnä ihmisen oman häiritsevän vaikutuksen arvioinnilla ja toimivan ympäristönsuunnittelun sekä toimivien käytäntöjen kautta.

Preferenssien suhteen on huomattava myös se että osittain linnut itse saattavat pitää jotain ennalta lukkiutunutta arvoasetelmaa yllä esimerkiksi käyttäytymällä tietyn ihmisen lähellä tietyllä tavalla (esim. aggressiivisesti), pitääkseen tilanteen itselleen ennustettavana jos ihminen ei itse ymmärrä vaikutustaan tai osallistu luonnon vuorovaikutukseen siten kuin muu luonto osallistuu. Ihmisellä on annettavissa luonnolle "inhimillisyyden" lisä, mutta tällä hetkellä se menee tyhjiin, lähinnä koirille ja kissoille - ja jos se menee muualle sen on ilmennyttävä aivan toisin.

Lähellä asutusta lähtisin liikkeelle esim. ihmisen perinteisestä seuralaisesta varpusesta. Suhde varpuseen voi olla jopa keskeisin ymmärrys muusta luonnosta joka ihmisellä voi olla. Suhteessa varpuseen ihminen joutuu arvioimaan omaa ahneuttaan, tapojaan ratkaista ristiriitoja, sekä muuta tunkeilevuuttaan ja teeskentelevyyttään. Varpunen on ihmisen lähellä jossain määrin luonnostaan, eikä varsinaisesti "kesyynny" vaan ottaa oman paikkansa, ja silti kykenee olemaan erityisen merkityksellinen. Ihmisen lähellä on myös läsnä muuta elämää joka ei välttämättä ole välittömästi havaittavissa. Tästä varpunen ja muut lähialueen linnut voivat antaa ihmiselle loputtomasti merkkejä, mutta välittömässä nautinnon- ja hyödyntavoittelussaan ihminen tulkitsee luonnon jatkuvasti väärin. Tämä on toisaalta ainakin periaatteessa voinut olla luonnon tai läsnäolevien eläinten etukin jossain rajatussa merkityksessä - se on voinut jossain määrin ohjailla ihmistä, mutta ihmisen tuhovoima vain on kasvanut liian suureksi.

Mitä ristiriitoihin tulee, pidän esimerkiksi äärettömän ongelmallisena kokonaisuutena sitä että valkoihoiset ihmiset jotka ovat väkivaltaa käyttämällä valloittaneet Pohjois-Amerikan sen alkuperäisasukkailta (muistaako heitä enää edes kukaan mustaihoisten orjuutuksen jälkeen), suojelevat tänäkin päivänä takapihoillaan "omia alkuperäislajejaan" vieraslajeilta kuten varpusilta aggressiivisella vainolla, johon lisätään muuta johdattelevaa argumentaatiota jossa alkuperäislajit nähdään hyödyllisinä ja siksi niillä on lainsuoja, ja vieraslajit haitallisina ja siksi lainsuojaa ei ole. En näe tällaisen aggression ylläpitämistä kovinkaan rakentavana, vaan kaikkinaista käytäntöjen kehittämistä joka pohjautuu mielekkääseen perusymmärrykseen. Aggressio ylläpitää aggressiota, ja jopa toisaalla kaiken auktoriteetiksi tahtova tiede pyrkii käyttämään tilannetta hyväkseen tutkimalla erityisesti varpusilla "stressiä" - näin käytännöt rakentuvat toistensa päälle. Tätä voi pohtia myös muilla paikallisilla tasoilla.

Jos jokin asia luonnossa siis häiritsee tai hermostuttaa, siihen voi olla monta syytä - liian helppo ratkaisu on kuitenkin luovuttaa ja (lainmukaisesti) jyrätä kaikki. Välillä perimmäistä syytä voi etsiä aivan muualta, ja luopua jostain määrästä mukavuuden odotustaan, tai kaikestakin.

Luokka:
Luotu 2019-01-21 14:35 | Muokattu 2019-07-14 00:09
http://kaupunkilinnut.fi/?id=37